Vanhemman velipuolensa, kuningas Athelstanin, jalanjäljissä Edmundin oli määrä toimia kuninkaana, kun hänen veljensä kuoli ja jätti kahdeksantoista vuoden ikäisen Edmundin ottamaan ohjakset käsiinsä ja valvomaan tätä valtavaa ja laajalle levittäytyvää anglosaksista valtakuntaa.

Vaikka hän oli vasta nuorukainen, hänellä oli jo sotilaskokemusta, josta merkittävin oli hänen osallistumisensa Brunanburhin taisteluun, jossa hän taisteli Athelstanin rinnalla ja onnistui tukahduttamaan kapinalliset skotlantilaiset ja viikinkijoukot.

Kuningas Edmund I

Edmundilla oli nyt kuitenkin edessään vielä suurempi haaste: hänen oli pidettävä kiinni veljensä vakiinnuttamasta vallasta ja säilytettävä asema Englantia hallitsevana kuninkaana.

Tällaisessa mammuttitehtävässä oli omat haasteensa, sillä erilaiset kapinapesäkkeet saattoivat horjuttaa valtakunnan haurasta valtatasapainoa.

Ensimmäinen, joka haastoi kuningas Edmundin ylivallan, oli Dublinin viikinkikuningas Olaf Guthfrithson, joka otti Athelstanin kuoleman tilaisuudeksi vallata Yorkin kaupunki takaisin Yorkin arkkipiispan Wulfstanin avulla. Guthfrithson ei tyytynyt vain Yorkin valtaamiseen, vaan laajensi viikinkien hallintoa hyökkäämällä Koillis-Mersiaan ja rynnäköimällä Tamworthiin.

Vastauksena Edmund kokosi armeijansa, joka kohtasi viikinkikuninkaan joukot Leicesterissä tämän matkalla takaisin pohjoiseen. Onneksi arkkipiispa Wulfstanin ja Canterburyn arkkipiispan väliintulo esti sotilaallisen yhteenoton ja ratkaisi pikemminkin näiden kahden johtajan väliset erimielisyydet sopimuksella.

Tällainen sopimus osoittautui suureksi takaiskuksi kuningas Edmundille, joka joutui luovuttamaan Lincolnin, Leicesterin, Nottinghamin, Stamfordin ja Derbyn viisi piirikuntaa viikinkijohtaja Guthfrithsonille. Tällainen käänne ei olisi ollut vain sotilaallinen este, vaan myös demoralisoiva isku Edmundille, joka halusi säilyttää vanhemman veljensä varmistaman valta-aseman.

Kaikki toivo ei kuitenkaan ollut menetetty, sillä osa sopimusta sisälsi myös varoituksen siitä, että kun ensimmäinen kahdesta johtajasta kuolisi, eloonjäänyt perisi koko maan ja tulisi siten Englannin kuninkaaksi.

Toistaiseksi Olaf piti kuitenkin pohjoiset alueet hallinnassaan ja teetti viikinkikolikoita Yorkissa.

Anlaf (olaf) Guthfrithssonin hopeinen vasaroitu penni, joka on peräisin noin vuosilta 939-941 jKr.

The Portable Antiquities Scheme/ The Trustees of the British Museum. Lisensoitu Creative Commons Attribution-Share Alike 2.0 Generic -lisenssillä.

Edmundin onneksi tämä merkittävä takaisku hänen perheensä dynastialle osoittautui kuitenkin väliaikaiseksi, sillä Olaf kuoli pian sen jälkeen vuonna 941, ja Edmund pystyi ottamaan takaisin viisi kaupunginosaa.

Hänen aluevaltauksensa osoittautui merkittäväksi hetkeksi, jota juhlistettiin runolla, joka on dokumentoitu anglosaksisessa kronikassa.

Vuoteen 944 mennessä kuningas Edmund oli nyt korjannut ja valloittanut takaisin valtakautensa alussa menettämänsä alueen ja siten saanut Englannin takaisin hallintaansa. Vaikka viikinkien aiheuttama uhka oli tukahdutettu karkottamalla niiden johtajat Yorkista, hän, kuten veljensä ennen häntä, peri valtakuntaa, joka oli edelleen vastassaan haasteet, joita viikingit edelleen asettivat saksalaiselle kuningaskunnalle.

Edmundin oli pidettävä silmällä kaikkia omaisuuksiaan, sillä hän ei ollut säilyttämässä valta-asemaansa vain Englannissa, sillä viikinkiliittoutumien uhka sekä Walesissa että Skotlannissa saattoi osoittautua vaaraksi hänen kuninkuudelleen.

Walesissa Edmundia uhkasi aluksi Gwyneddin kuningas Idwal Foel, joka halusi ryhtyä aseisiin häntä vastaan: hän kuoli kuitenkin vuonna 942 taistelussa Edmundin miehiä vastaan. Edmundin onneksi Hywel Ddan vallankaappaus merkitsi vakaamman kauden alkua, sillä hän oli liittoutunut Englannin kruunun kanssa saadakseen lisää valtaa itselleen Walesissa. Tämän seurauksena Edmund pystyi säilyttämään asemansa Walesin kuninkaana.Walesin kuninkaiden yliherra.

Pohjoisemmassa Strathclyde näytti kuitenkin liittoutuvan viikinkien kanssa, ja sen johtaja Dunmail oli tukenut kuningas Olafia. Vastauksena Edmund marssitti sekä englantilaisista että walesilaisista taistelijoista koostuneet joukkonsa Strathclydeen ja valloitti sen. Pian tämän jälkeen alue luovutettiin Skotlannin kuningas Malcolm I:lle rauhansopimuksella, joka takasi myös sotilaallisen tuen.

Skotlannin kuningas Malcolm I

Samaan aikaan Dunmail kuoli taistelukentällä, ja näin Cumbria siirtyi Skotlannin valtaistuimen haltuun.

Kun suhteet Brittein saarilla olivat päässeet jonkinlaiseen tasapainoon ja vakaus oli taattu viiden menetetyn kaupunginosan takaisin valtaamisella, Edmund ehti myös ylläpitää hyviä suhteita naapureihinsa Euroopassa.

Edmundin yhteyksiä eurooppalaisiin kollegoihinsa vahvistivat entisestään hänen siskojensa avioliitot mantereen kuninkaallisten ja aatelisten kanssa. Näihin yhteyksiin kuului myös hänen veljenpoikansa, Ranskan kuningas Ludvig IV, joka oli Edmundin sisarpuoli Eadgifun ja tämän aviomiehen Kaarle Ranskan Yksinkertaisen poika, kun taas Edmundin toinen lanko oli Itä-Ranskan kuningas Otto I. Hän oli myös Edmundin lanko.

Edmundilla oli sittemmin arvokas rooli veljenpoikansa palauttamisessa Ranskan valtaistuimelle sen jälkeen, kun Ludvig oli pyytänyt setänsä apua, kun Tanskan prinssi Harald uhkasi häntä.

Myöhemmin Harald luovutti Ludvigin frankkien herttua Hugh Suurelle, joka piti häntä vankina, mikä pakotti sekä Edmundin että Otton puuttumaan asiaan.

Ludvigin äiti Eadgifu oli ottanut yhteyttä sekä veljeensä että lankoonsa ja pyytänyt heiltä apua Ludvigin vapauttamiseksi. Edmund lähetti vastauksena sanansaattajia, jotka uhkailivat Hugh'ta, mikä johti sopimukseen, jolla Ludvig vapautettiin ja hänet palautettiin Ranskan kuninkaaksi.

Samaan aikaan Englannissa Edmund pyrki jatkamaan veljensä Athelstanin jättämää hallinnollista, oikeudellista ja koulutuksellista perintöä, johon kuului muun muassa latinan kielen elvyttäminen ja walesilaisen kirjatuotannon huomattava lisääntyminen, mikä johti akateemisen toiminnan kukoistukseen Edmundin valtakaudella.

Lisäksi Englannin benediktiinireformi, merkittävä uskonnollinen voima, eteni Edmundin kuninkuuden aikana. Matkallaan Skotlantiin Edmund vieraili Pyhän Cuthbertin pyhäkössä ja antoi lahjoja osoittaakseen kunnioitustaan. Lisäksi tähän aikaan yhä useammat aristokraattitaustaiset naiset kääntyivät uskonnolle omistautuneen elämän puoleen: tähän joukkoon kuului myös Wynflaed, Edmundin ensimmäisen vaimon äiti.

Yksityiselämässään Edmund meni kahdesti naimisiin: ensin Shaftesburyn Aelgifun kanssa, jonka kanssa hän sai kolme lasta, kaksi poikaa ja yhden tytön. Kahden pojan, Eadwigin ja Edgarin, oli määrä periä kruunu, vaikka he olivatkin Edmundin kuoltua liian nuoria perimään, joten hänen seuraajakseen tuli hänen nuorempi veljensä Eadred.

Suuri osa Edmundin lyhyestä hallituskaudesta kului viikinkien aiheuttaman uhan vuoksi, joka hallitsi edelleen seuraavien kuninkaiden hallintoa.

Kuusi vuotta kestäneen monarkkikautensa aikana Edmund teki kaikkensa säilyttääkseen veljensä jättämän alueellisen, diplomaattisen ja hallinnollisen perinnön.

Valitettavasti hänen ponnistelunsa jäivät kesken, kun hänet puukotettiin kuoliaaksi Pucklechurchissa Gloucesterissa toukokuussa 946 Pyhän Augustinuksen juhlassa.

Kun hänen valtakautensa katkesi traagisesti lyhyeen ja hänen poikansa olivat liian nuoria perimään, valtaistuin siirtyi hänen nuoremmalle veljelleen Eadredille, toiselle anglosaksiselle kuninkaalle, joka veljensä tavoin omistautui puolustamaan ja laajentamaan saksinmaitaan viikinkien pakanavoimia vastaan.

Jessica Brain on historiaan erikoistunut freelance-kirjailija, joka asuu Kentissä ja rakastaa kaikkea historiallista.